Metsänkävijöiden synty ja ensimmäiset vuodet
Eräänä maaliskuun päivänä vuonna 1917 kaksi nuorta poikaa kävivät kovasti arvostamansa piirustuksenopettajansa, Ilmari Vainion, kotona kysymässä häntä partiojärjestönsä johtajaksi. Opettaja suostui ja perustamiskokous pidettiin Vainion johdolla 17.3.1917. Näin sai alkunsa Töölön Yhteiskoulun Partiolaiset.
Pojat olivat ottaneet maaliskuun vallankumouksen jälkeen koulun kalustosta vanhan Venäjän lipun, koska kuvittelivat, ettei koululla ole sille enää käyttöä. Topeliuksen innoittamana he repivät siitä punaisen kaistaleen irti ja maalasivat lipun yläkulmaan kultaisen partioliljan. Näin oli ensimmäinen Metsänkävijöiden lippu syntynyt!
Vastaperustettu partiojärjestö tarvitsi myös johtajansa mielestä marssin. Niinpä hän pyysi Jalmari Finnen kirjoittamaan sanat marssille. Saatuaan tekstin runoilijalta, matkusti Vainio Järvenpään Ainolaan itsensä Sibeliuksen luo siinä toivossa, että Sibelius voisi säveltää metsänkävijöille marssin. Sibelius epäröi hetken, mutta luettuaan runon lupautui säveltäjäksi marssille. Muutaman kerran runoilija sai muokata tekstiään sävellykseen sopivammaksi. Myöhemmin tämä sävellys on otettu Suomen Partiolaistenkin Partiomarssiksi ja sen toinen säkeistö on Finnen kynästä.
Toukokuussa eräällä retkellä keskustelu oli kääntynyt järjestön nimen keksimiseen. Kaksi vaihtoehtoa, Kivekkäät ja Metsänkävijät, nousivat vahvimpina vaihtoehtoina. Ensimainitun pojat olivat löytäneet historian oppikirjoista isonvihan ajalta, jolloin inkeriläisen Taavetti Kivekkään johtamat talonpojat taistelivat venäläisiä miehittäjiä vastaan. Jälkimmäiseen, eli metsänkävijöihin, kuitenkin päädyttiin. Se kuvasti poikien mielestä järjestön kansallista leimaa ja selvensi joukon ohjelmaa ja tarkoitusperää. Samoihin aikoihin muuttui Toimen Poikien käyttämä sinipunainen huivi sinivalkoiseksi, joka täydensi kansallisuuteen pyrkivää olemusta ja nimeä Metsänkävijät. Ensimmäiset sinivalkoiset huivit solmittiinkin partiolupauksensa antaneiden metsänkävijöiden kauloihin Aleksis Kiven haudalla 25.5.1917. Juhlallinen vala annettiin järjestön sinivalkoiselle lipulle, jonka pojat olivat siis vieneet koulunsa varastosta.
On kuultu kutsu – ”Pojat, metsävaaralle! Ulos terveeseen, väkevään elämään! Järvet, lammet, kedot ja kukkulat odottavat meitä! Nouskoon sinivalkoinen lippumme korkeimman petäjän latvaan ja kajahdelkoon raikkaista poikain äänistä jylhä korpi!” – Metsänkävijät on saanut alkunsa…
Vainio toimi tullinhoitajana myöhemmin elämässään ja muutti usein paikkakunnalta toiselle. Muuttaessaan uudelle paikkakunnalle, perusti hän sinne metsänkävijälippukunnan. Tällaisia paikkakuntia ovat mm. Joensuu, Turku ja Tornio.
Metsänkävijälippukuntia alkoi syntyä ympäri Suomea ja niiden yhdyssiteeksi perustettiin Suomen Metsänkävijöiden Liitto, joka myöhemmin muuntui muotoon Suomen Meren- ja Metsänkävijäin Liitto, nyttemmin Suomen Metsänkävijät ry. Vaikka Helsingin Metsänkävijät selvästi oli ollut metsänkävijäaatteen synnyttäjä, se ei asettunut määräävään asemaan suhteessa muiden paikkakuntien metsänkävijöihin. Kyse oli enemmänkin vain löyhästä aatteellisesta veljesliitosta.
Metsänkävijät erosivat Suomen Partioliitosta 1920 aatteellisista, lähinnä partiolakiin ja -lupaukseen liittyvistä, syistä. Helsingin Metsänkävijät olivat pyytäneet SPL:n liittoneuvostolta suostumusta uudelle lupausmuodolleen, jossa partiolaiselta kysyttiin, tahtooko tämä vapaasti ja iloisesti koettaa täyttää velvollisuutensa metsänkävijänä ja parhaan kykynsä mukaan seurata partiolakia. SPL ei kuitenkaan hyväksynyt tätä lupausmuotoa, koska siinä ei mainittu Jumalaa, lähimmäistä ja isänmaata.
Partio-lehti 4/1920 ketoo aiheesta näin:
Metsänkävijät (Helsinki) ovat periaatteellisista syistä muuttaneet tähän asti käyttämänsä partiolupauksen, joka kuuluu: »Lupaan koettaa parhaan kykyni mukaan täyttää velvollisuuteni Jumalaa ja isänmaata kohtaan, auttaa muita ja totella partiolakia», myöntäväksi vastaukseksi kysymykseen: Tahdotko vapaasti ja iloisesti koettaa täyttää velvollisuutesi Metsänkävijänä ja parhaan kykysi mukaan seurata partiolakia?»
Suomen Partioliiton Liittoneuvosto ei kuitenkaan ole katsonut voivansa hyväksyä
tätä muutosta kokonaisuudessaan, jonka tähden Metsänkävijät (Helsinki) ovat eronneet Suomen Partioliitosta.
Vainio ajoi myös partiopoikien ja -tyttöjen erottamista eri liittoihin. Hän kirjoitti 1920 Partiolaisen Jäsen- Ja Merkintäkirjan, jossa oli kirjattuna SPL:n virallinen partiolupaus, jossa velvoitettiin ”parhaan kykynsä mukaan täyttämään velvollisuutensa Jumalaa ja isänmaata kohtaan”. Kirjassa on mainittu myös toinen muoto: vakuutus, jossa Jumala ja isänmaa oli jätetty pois. Tätä muotoa käyttivät muutamat järjestöt. Partiolupauksessa kehotettiin ”tottelemaan partiolakia”, kun taas vakuutuksessa partiolakia tuli seurata ”parhaan kykynsä mukaan”. Roomalaiskatolisena Vainio ei halunnut tuoda uskonasioita juurikaan esille.
Vainiolla oli suomalaisessa partioliikkeessä paljon vaikutusvaltaa ja se lisääntyi 1923, kun hän julkaisi Partiopoikain käsikirjan. Tämä kirja oli partio-ohjelman perustana monta vuosikymmentä ja siitä otettiin uusintapainos vielä 1950-luvullakin.
1925 metsänkävijät palasivat takaisin liittoon, kun perustettiin Suomalainen Partiopoikaliitto (SPPL) ja Suomalainen Partiotyttöliitto (SPTL). Näiden kahden vähäistä yhteistyötä koordinoi SPL yhteisenä kattojärjestönä. Voidaan olettaa, että jako tyttöihin ja poikiin oli Vainiolle tärkeämpää kuin lupausasia, koska tämän jälkeen vapaamuotoisempaa vakuutusta ei enää vaadittu. Lupausasia laukesi myös siihen, kun Englannista tuli määräys käyttää kansainvälistä lupausta sillä poikkeamalla, että kuningas vaihdettiin isänmaahan. Helsingin Metsänkävijät veljeslippukuntiensa Oulun ja Viipurin kanssa palasivat takaisin partioliittoon ja Partion kesäkuun numero oli omistettu Metsänkävijöille. Kannessa komeili Ilmari Vainio.
Ollessaan erossa partioliitosta, metsänkävijät käyttivät I-luokan merkkinään partioliljaa ilman Suomen jalopeuraa.
Metsänkävijöiden symboliikka
Metsänkävijöiden näkyvin tunnus on sinivalkoinen huivi. Lisäksi on Vainion 1917 suunnittelema hopeoitu kilpi, jossa on kuvattuna hyökkäävä karhu ja M-kirjain. Tätä merkkiä kutsutaan mänkijämerkiksi ja sitä kannetaan partiopaidan oikean taskun laskoksella. Se on suunniteltu metsänkävijälippukunnille III-luokan merkiksi, koska tuolloin ei liitolla ollut yhteistä III-luokan merkkiä. Nykyään oikeuden kantaa mänkijämerkkiä saa tarpojalupauksen annettuaan.
Mänkijöiden ansiomerkit ovat ainutlaatuiset, koska ne kiinnitetään lupausmerkkiin. Missään muualla ei taida tällaista lupaus- ja ansiomerkkien yhdistelmää olla olemassa. Ansioituneille metsänkävijöille voidaan myöntää mänkijämerkkiin liitettäviä karhunkäpäliä. Niitä on kolmea eri väriä: rautainen, pronssinen ja hopeinen.
Useimmilla lippukunnista on käytössään ruskea partiopaita, mutta ei aivan kaikilla.
Mänkijät tunnetaan yleisesti hieman hulluina ja erityisesti suureellisista leirirakennelmistaan. Tunnetuin niistä taitaa olla sammalkarhu, joka nousee mm. jokaisen Finnjamboreen Karhulaaksoon. Voidaan sanoa, että metsänkävijälle tunnusomaista on tietynlainen pedanttius ja perusteellisuus.
Partiomarssi
Jean Sibelius kuuluu olennaisena osana metsänkävijäin historiaan, onhan hän säveltänyt alun perin Metsänkävijäin marssina tunnetun, nykyään Partiomarssiksikin nimetyn teoksen.
Kun elettiin partioliikkeen Suomeen rantautumisen aikoja ja luotiin sen kasvulle kansallisia piirteitä, oli Ilmari Vainiolla siinä iso rooli. Jalmari Finne oli kirjoittanut marssin metsänkävijöille ja Vainio oli päättänyt pyytää suurta säveltäjämestaria työhön. Vainio ei kuitenkaan ilmoittanut säveltäjälle aikeistaan, koska pelkäsi tämän kieltäytyvän. Hän matkusti kevätkesällä 1917 Järvenpäähän tapaamaan Sibeliusta.
Kun Vainio oli esittänyt pyyntönsä, Sibelius vaikutti torjuvalta. Hän kuitenkin pyysi Vainiota kertomaan hieman partioliikkeestä ja sen toiminnasta. Sibeliuksen kiinnostus heräsi, jonka jälkeen hän pyysi nähdä marssin sanat. Luettuaan ne hän sanoi vakuuttavasti: ”Minä sävellän partiolaisille marssin, mutta sanoja on hieman muutettava, että ne paremmin soveltuvat sävellettäväksi.” Sitten hän lyijykynällä alleviivasi muutettavat kohdat ja Vainio kiitti ja poistui.
Vainio matkasi suoraan Finnen luo, eikä runoilija meinannut uskoa Sibeliuksen luvanneen säveltää marssin. Finne oli vaikuttanut iloiselta ja muutti sanoja. Hän sai muuttaa niitä vielä muutamaan otteeseen, ja kolmannella muutoskerralla runoilija jo hermostui. Sanojen käsikirjoitus jäi Finnelle. Vuosi 1917 oli kulunut loppuun ja vuoden 1918 vapaussodan myrskyisä kevät takanapäin, elettiin elokuuta, kun Vainio sai Sibeliukselta kirjeen: ”Ilmoittautukaa hyväntahtoisesti minulle. Kunnioittaen Jean Sibelius.”
Vainio matkusti Ainolaan, jossa Sibelius kehoitti ystävällisesti jatkamaan partiolaisten marssin viimeistelyä. Vainio soitti heti Finnelle, jonka oli vaikea enää muuttaa sanoja. Kun sanoja ei alkanut kuulua, lähetti Sibelius Vainiolle 17.10. kirjeen, jossa sanottiin: ”Tulevan viikon keskivaiheilla olisi minulla tilaisuus lähettää marssimme Saksaan painettavaksi. Olisi siis välttämättömän tarpeen saada tekstit mitä pikimmin. Olenhan odottanut nyt yli vuoden. Ystävällisesti, Teidän Jean Sibelius.”
Runo valmistui vihdoin ja Vainio vei sen Järvenpäähän. Kun Sibelius oli lukenut sanat, hän sanoi, että sävellys on jo valmis. Tämä ei hämmästyttänyt Vainiota lainkaan, olihan hän jättänyt Sibeliukselle ensikäynnillään sanojen kaksoiskappaleen. Säveltäjä pyysi Vainiota jäämään aterioimaan kanssaan. He aterioivat kahden ranskalaisen maun mukaisesti salaatteineen ja punaviineineen.
Lähtiessään, sävellystä Vainiolle antaessaan, Sibelius sanoi: ”On mahdollista, että kuluu kauan aikaa, ennen kuin tämä laulu tulee yleisempään käyttöön, sillä Ateenalaisten laulunkin ymmärretyksi tuleminen vei vuosia.”
Mestarin kaukonäköiset sanat kirjaimellisesti toteutuivat: metsänkävijäin joukon ulkopuolella sitä harvoin esitettiin, kunnes Partiotyttöjen Maailmanliitto 1950 otti sen viralliseksi marssihymnikseen ja se aloitti maailmanvalloituksensa.